Jos lukee vanhan ajan kirjotuksia tai katselee vanhoja suomalaisia maalauksia, niin niissä on paatosta ja eheyttä, jota nykyaikana puuttuu. Tunteet kytkevät ymmärryksen tuon ymmärryksen valossa mielekkäisiin tekoihin, joten tunteet eivät ole ylimääräisiä vaan tarpeen, mielekkään parhaan ymmärryksen mukaisen toiminnan kannalta välttämättömiä. Tunteet eivät siis ole ylimääräisiä vaan niitä tarvittaisiin edelleen. Ne tekisivät ymmärryksen paremmaksi.
Jos nykyihmisen objektiivinen ajattelukyky on usein parempi kuin menneinä aikoina, niin mihin tuo tunteva syvällisemmin ymmärtävä osuus katosi? Ennen oli eheä maailmankuva ja sen mukainen elämäntapa. Nykyisin ovat eri ryhmät tekemisissä keskenään enemmän kuin aiemmin. Kuulemme perusteluita, jotka liittyvät eri kokoluokkiin ja eri osaamisen tasoihin, erilaisen ymmärryksen määrän tuomiin arvoihin ja eri kiinnostuksenkohteisiin. Jollei näitä yhdistä yhdeksi kokonaiskuvaksi, josta siis yleensä keskusteluissa tarkastellaan vain jotakin yhtä osaa, niin tietämys ja ymmärryskin sirpaloituu. Mutta jos jokaisen pertustelun tai ainakin näkemyksen luokittelee sen mukaan, mitä kaikkea siinä on ymmärretty, miten laaja alue huolehdittu hyvälle tolalle miten monen asian kannalta ja mitä elämänaloja niin tehdessä on osattu huolehtia hyvälle tolalle, niin perusteluista muodostuu yksi kokonaiskuva, jossa eri arvot ja tekemiset saavat paikkansa kokonaisuudessa: jotkin ovat vain välineitä jonkin tietyn tavoitteen saavuttamiseen ja jotkin monen asiaan kuntoon huolegtimista vaativia kokonaisuuden tason ideaaleja, jotkin tarkkoja ja jotkin summittaisia, jotkin kattavia ja jotkin vain yhden yksittäisen kohdan huomaavia. Eheytyisikö näin maailmankuva, taju siitä, mikä on minkin arvon ja osaamisen tason paikka kokonaisuudessa ja mitä mm vapaus edellyttää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti